»Kukan silmä aukeaa, kun sen aika on tullut. Samoin nuoren tytön sydän. Se aukeaa tunteille, jotka ovat sille yhtä ihania, kuin vasta auenneelle kukalle auringon ensi säteet. Jos Manta oli seudun kaikista neitosista kaunein ja suloisin, niin voitti Pekka ikäisensä nuorukaiset reippaudellaan. Kummako, että jo kauan ennen kuin itse sitä tiesivätkään, nämä kaksi olivat toisiinsa mieltyneet. Itänyt siemen kasvaa ja — eräänä iltana selvisi nuorille, mitä laatua tämä heidän taipumuksensa oli. Ensimäinen lemmen auringonsäde loisti heidän sydämiinsä.
»He olivat silloin vielä nuoria. Rakkaus oli heidän elämänsä. He eivät tarvinneet muuta kuin nähdä toisiansa. Minkä viehätyksen antoivatkaan sydämen suloiset, ihanat tunteet Rannan ruusulle! Kuinka kirkkaasti loistivat hänen silmänsä! Ja Pekka — kuinka reippaasti ja iloisesti teki hän työtä lemmittynsä vieressä pellolla, kuinka herttaisia silmäyksiä lähetti hän hänelle! Se aika, jota he nyt elivät, jona ei kukaan muu tietänyt mitään heidän suloisesta salaisuudestaan — se oli onnellisin heidän elämässään; mutta se aika — kuinka lyhyt oli se!
»Tuli sitten aika, jolloin he rupesivat puhumaan tulevaisuudestaan. Mutta siitäpä tuijotti heitä vastaan pelättävänä aaveena kirkkaan taivaan keskeltä Kortelan isännän kylmä silmä. Mitä sanoi hän? Manta vapisi sitä ajatellessaan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon kuin kukka yön tullessa. 'Hän ei ikinä siunaa meitä!' huokasi neitonen hiljaa. 'Jaskan tyttö ei kelpaa hänen miniäkseen.' Ja hänen suurissa, ajattelevissa ja lempeissä silmissään välkkyi kirkkaita kyyneliä. Mutta Pekka lohdutti häntä. Hän luotti rakkautensa voimaan, jos isä ensi alussa olisikin heidän liittoansa vastaan; hän luotti miehuutensa voimaan, joka kykenisi valmistamaan uuden kodin nuorelle lemmitylleen — jos siksi tulisi. Kaikki, kaikki antaisi hän alttiiksi Mantansa voittaakseen. Ja tyttö uskoi häntä. Sitä uskoo niin mielellään, jota toivoo. Ja kun hän katsoi Pekan silmiin, oli niissä jotakin, joka sai hänet varmaksi niiden vakuutusten todellisuudesta. Mutta — ainoastaan silloin, kun hän niihin katsoi.
»Ei tietänyt kumpikaan heistä vielä silloin, että oli olemassa yksi, jonka tarkka vainu jo aikoja oli saanut vihiä heidän lemmestään, ei, että Kortelan isännän harmaat, kylmät silmät jo olivat päässeet tirkistelemään sen verhon taakse, joka salasi heidän tunteensa. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään; hän hymyili vain. Ja eräänä päivänä, kun hän huomasi, että Pekka aikoi ottaa asiansa puheeksi, sanoi hän äkkiä:
»'Olen miettinyt tulevaisuuttasi. Ruissalon rusthollarin tyttö ja ainoa lapsi päälliseksi olisi hyvin sopiva minulle miniäksi; vai mitä arvelet? Teitä täällä Kortelassa on kaksi poikaa, ja vaikka Kortela onkin hyvä talo ja minä aina vähin olen saanut kokoon muutakin, niin ei siitä kovin suuria riitä kunkin osalle. Ruissalon rustholli lisäksi, se sinusta kerrassaan tekisi miehen, Pekka! — Rakasta sinä vain ketä haluat', lisäsi hän koettaen nauraa, 'mutta nai rusthollarin tytär!' Ja sen sanottuaan lähti hän ja jätti Pekan miettimään asiaa.
»Pekka seisoi siinä vähän ällistyneenä. Siihenkö se päättyikin, hänen aiottu tunnustuksensa? Ja hänkö vaihtaisi Mantansa Ruissalon Selmaan… Ei tässä maailmassa!
»Mutta miten hän siinä mietti, tuli hän ajatuksissaan — itse sitä tietämättänsä — verranneeksi Rannan Jaskan kurjaa navettaa, jossa hän viime kevännä oli nähnyt yhden ainoan lamaantuneen lehmän pureskelevan sammalia, Ruissalon muhkeaan kivinavettaan, jossa kuudettakymmentä kytkyessään ammui. Tosin pilkoitti tuon kurjan navetan ovelta kaksi lempeää, kirkasta silmää, mutta … eipä Ruissalon Selmakaan niin rumalta näyttänyt kävellessään siivilä kädessään suuren maitosaavinsa luo. — Pekka seisoi siinä tuota ajatellen vähän aikaa, kunnes hän oli näkevinänsä Mantan silmät kyynelissä, ja niiden nuhtelevan katseen tieltä katosi taas Ruissalon rikkaus.
»Saita-Pietari tunsi poikansa paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän tiesi, että Pekka oli lujaluontoinen, jonka kanssa ei ollut hyvä ruveta painiskelemaan; mutta hän tiesi myös, mitä Pekka varallisuudesta ja arvollisuudesta ajattelisi, kun hän kerran saataisiin näitä asioita oikein ajattelemaan. Saita-Pietari oli tutkinut ihmisiä; ja näitä tutkimuksiaan käyttämällä oli hän usein ennenkin voittanut, mitä toinen häntä viisaampi kentiesi ei olisi voittanut. Hän tahtoi pojassa herättää sitä mammonan jumaloimista, joka häntä itseään kaikessa ohjasi, varmana kun oli siitä, että jos tämä hänelle onnistuisi, hän samalla olisi estänyt avioliiton, joka hänen mielestään oli niin järjetön, ettei sillä kannattanut muuta kuin nauraa. Hän otti silloin tällöin puheeksi Ruissalon rusthollin, siten kylvääkseen yhä edelleen omanmieleisiään siemeniä pojan mieleen. Hän tiesi myös, että veljesten väli, vanhemman ja Pekan, ei ollut hyvä, ja senkin tiedon ymmärsi hän tarkoitukseensa käyttää. Kun hän eräänä päivänä oli molempain poikainsa kuullen kauan aikaa kiittänyt Ruissalon rusthollarin rikkauksia, sanoi hän äkkiä: 'Siinä olisi jotakin teille. Jos minä olisin nuori, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin. Aukustilla tosin tulee olemaan etu-oikeus Kortelaan minun jälkeeni, hän kun on vanhin; mutta eipä olisi hullumpaa, jos hänellä olisi naapuriseurakunnassakin vähän sanomista.' — Siinä oli syötti, joka veti puoleensa. Vanhempi veli tarttui siihen paikalla. Ja isä hymyili itsekseen, kun näki, minkä vaikutuksen tämä Pekassa teki. Sitä eivät enää Mantan kyyneleet voineet huuhtoa pois. Saita-Pietari oli varma voitostaan. Hän tiesi myös, mitä rusthollari asiasta ajatteli; hän oli sitäkin salaa tiedustellut. Kaikki kävisi niinkuin hän oli aprikoinut. Pekasta tulisi Ruissalon isäntä.
»Ihminen tuumaa, laskee ja päättää. Se käy hyvin päinsä; mutta — lopussa kiitos? Ei tiennyt Saita-Pietari parka, mitä voimia hän vehkeillään ja salaisilla juonillaan oli pannut liikkeelle. Hän kyllä koetti ajatella pitkälle, ja pitkälle hän ajattelikin; mutta oli olemassa vaikuttajia, joita hän ei ymmärtänyt lukuun ottaa. Helppo on tulta sytyttää, mutta vallalle päässyttä tulta ei ole enää niinkään hyvä saada sammumaan. Usein tekee se tuhoja, joita ei sytyttäjä ole osannut aavistaakaan.
»Pekan sydämeen oli tuollainen tuli sytytetty. Mutta kauan kyti se, kauan poltti se, ennenkuin se valloilleen pääsi.