Me tulimme kirkkomaalta. Siellä oli vanha haudankaivaja vasta-ikään avannut uuden haudan. Syvään kuoppaan, joka huomenna oli saapa asukkaansa, oli aurinko luonut väreileviä säteitään, elämä silmäyksen kuoleman yöhön. Hautaan oli vanha, harmaahapsinen, elämän taisteluissa haaksirikkoon mennyt nainen laskettava ylösnousemisen suurta päivää odottamaan.
Olin kirkkomaalla kysynyt haudankaivajalta, tiesikö hän, kenelle hän viimeisen majan valmisti, tunsiko hän häntä. »Tiedän», oli hän vastannut. »Tunsin hänen, tunsin onnettoman Rannan Mantan.» Sitten emme siellä mitään puhuneet sen enempää. Semmoinen oli haudankaivaja-vanhus: hän ei aina ollut kertomatuulella. Mutta kun maantielle tulimme ja hän huolellisesti oli sulkenut kirkkomaan veräjän, sanoi hän: »Rannan Manta on viimeinkin päässyt lepoon!»
Puhe keskeytyi taasen. Minä seurasin vanhusta hänen likellä olevaan kotiinsa.
Kun vähän aikaa olimme hänen matalan mökkinsä rappusilla istuneet, kohotti ukko päänsä. »Niin, niin», kertasi hän hiljaa. »Manta on päässyt lepoon!»
»Oli aika», jatkoi hän sitten, vähän aikaa vaiti oltuaan, »oli aika, jolloin hänkin oli nuori. Siitä on jo hyvin kauan. Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun viime kerran kuulin hänen heleää nauruansa, kun viime kerran näin hänet kukoistuksessaan… Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Rannan Manta on nyt — haudan.
»Hän oli kaunis. Ihastuksekseen häntä kaikki katselivat: ihastuksenaan häntä pitivät nuoret ja vanhat, saati me, joiden sydämet olivat siinä ijässä, jolloin kauneudella on erityinen lumousvoimansa. Hän oli kaunis! Puhtaampaa loistetta ei ole naisen silmistä lentänyt kuin hänen; ja tuo puhtauden loiste — minkä sanomattoman sulouden antoikaan se koko hänen olennolleen! Hänen ruusuiset poskensa, hänen korkea, kirkas otsansa, hänen sysimustat, pitkät kiharansa, hänen suora, solakka vartalonsa…!
»Kun hän rippikoulusta pääsi, liehuivat seudun nuoret pojat hänen ympärillään kuin perhoset kesällä kauniin kukan. Vastustamattomalta näytti se lumousvoima, jolla hän heitä luoksensa veti. Ja kumminkaan ei hän tehnyt mitään sen tähden. Hän oli luonnon lapsi, avomielinen ja suora. Teeskentelyä ei hänessä tavattu; ylpeyttä, joka niin pian sokaisee kauneudesta kiitetyn, ei rahtuakaan. Mutta hyvä, helläsydäminen kaikkia kohtaan hän oli, uhrautuvainen ja ystävällinen. Olisitte nähneet hänet niityllä, kun hän apuansa tarjosi kartanon köyhälle ruoti-ukolle, joka heinätaakkansa alle oli nääntyä — kuinka siinä kartanon nuoret miehet kilvan kiirehtivät ukon taakkaa kantamaan! Rannan Manta voitti yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla silmäyksellä, mitä eivät muut olisi saaneet aikaan hartaimmilla rukouksillaan.
»Mutta hänellä oli yksi vika, ja se semmoinen, jota moni ihminen ei antaisi taivaan enkelillekään anteeksi. Hän oli köyhä. Rannan Manta oli Kortelan kartanon torpparin tytär. Kuulin sanottavan, että hänen oikea paikkansa olisi ollut ruhtinaallisessa hovissa, mutta — Luoja oli hänet asettanut asemaan, jossa rikkaus ja ylhäisyys ei ole ihmisen arvoa määräämässä. Hänen kauneutensa, hänen ulkonainen esiintymisensä, hänen sielunsa jalot ominaisuudet — ne olivat kumminkin sitä laatua, että hyvin moni ei tullut ajatelleeksikaan tätä vikaa, kun hänet näkivät. Mutta niin eivät kaikki. Niitä oli, joiden silmissä Rannan Manta oli kaunis kukka, joka, koska se kasvoi autiolla maalla suojatta ja hoidotta, oli kenenkä tahansa taitettava.
»Kortela oli alkuaan ollut herraskartano. Sen silloinen omistaja — Saita-Pietariksi häntä yleisesti sanottiin — oli kumminkin talonpoikaista sukua. Sattuvasti keksii kansa nimiä. Saita-Pietari oli Kortelan ostanut polkuhinnasta; se oli silloin peräti rappiolla. Saita-Pietari ymmärsi sen arvon. Hänen hallussaan siitä tuli tila, jonka omistaminen monessa seudun säätyläisessäkin herätti kateutta, olletikin kun useimmat heistä — puhumattakaan talonpojista — olivat kokonaan Pietarin käsissä. Saita-Pietari — se nimi soveltui omistajallensa. Itse oli hän ja hänen omaisensa aamusta iltaan ensimäisiä työssä. Siinä tietysti ei mitään pahaa; päinvastoin. Mutta kun pohjana ja alkulähteenä tähän oli itaruus — niin suuri, että se kadehti kuivaa leipäkannikkaakin, jonka köyhä työmies hänen pöydässään söi, niin eipä juuri ystävällisillä silmillä isäntää katsottu. Kovemmin rasitettuja alustalaisia kuin Kortelan ei löytynyt koko Suomessa siihen aikaan — siitä olen varma. Rannankin asukkaat sitä kyllä olivat saaneet kokea. Neljä päivää viikossa tuli Kesäkuun 15 päivästä Lokakuun 1 päivään Rannan Jaskan työskennellä Kortelassa, talvella kaksi — puhumattakaan muista veroista; ja Rannan torppa oli kumminkin tiluksiltaan peräti vähäinen ja huono — huonoin koko Kortelan läänissä. Ei siinä Manta, köyhän Jaskan ainoa lapsi, herkuin kasvanut. Mutta hän kasvoi kumminkin, ja kun hän oli kahdeksannentoista vuotensa täyttänyt, suvaitsi Saita-Pietari, että hän isänsä sijassa sai Rannan päivätöitä suorittaa. Tyttö oli hänestä reippaampi kuin isä.
»Siitä se alkoi juttu, joka ihmis-elämässä on niin tavallinen ja — niin surkea. Saita-Pietarin vanhin poika tuli kiireestä kantapäähän isäänsä; toinen, isänsä kaima, Pietari hänkin, ei sanottavasti. Pekka, joksi häntä sanottiin, oli monessa suhteessa isänsä vastakohta. Kun hartiakkaan, suoravartaloisen, avosilmäisen, punaposkisen ja reippaan nuorukaisen näki pienen, kuihtuneen, laihan, ohuthuulisen, harmaa- ja kylmäsilmäisen isän vieressä, ei olisi heitä pojaksi ja isäksi osannut aavistaa. Ja yhtä suuri eroitus näkyi olevan heidän luonteessaan, jos eroitusta on olemassa iloisuuden ja synkkyyden välillä. Yhdessä vain muistutti poika isäänsä. Pekka näkyi ainakin jossain määrässä perineen isän taipumuksen — rahaan. Mutta sinä aikana, josta nyt puhumme, ei tuo tullut suuresti näkyviin, ainakaan ei alussa.