Ja tämän vuoteen vieressä istuu nyt pastori ja Maija; taempana takan vieressä Samulin tytär, raajarikko lapsi sylissään.
Mitä siinä puhutaan, ei ole meidän vaikea arvata. Heikolla, murtuneella äänellä, joka ilmaisee, että syvät, todellista katumusta osoittavat sanat tulevat sydämestä, tekee siinä Samuli synnintunnustuksensa. Ja paljon on hänellä tunnustettavaa. Hän on tehnyt kauhean paljon pahaa — niinkuin jo kuulimme hänen Maijalle sanovan. Hän on nyt viimeinkin herännyt näkemään oikeassa valossa kuluneen elämänsä. Se masentaa häntä. Hän on epäilyksissään. Maija, jonka lempi ja kehoitus on jyskyttänyt hänen vanhaa, paatunutta sydäntään, vuodattaa kyyneleitä, kun kuulee sielunpaimenen vakavia, lohduttavia ja opettavia sanoja. Eukko ei vielä ole päässyt purkamaan, mikä hänen sydäntänsä rasittaa, mutta pastorin puheen pitää hän ihan itsellensä sanottuna, neuvot, mihin murheellisinkin saa kääntyä rauhaa saadakseen, itsellensä lausuttuina. Ja kun hänen vuoronsa vihdoin tulee, kun hän on uskonut elämänsä salaisuudet opettajallensa, kun hän tuntee, näkee ja kuulee, ettei hän ole ijankaikkisesti hyljätty, että hänkin vielä voi armoa saada — mikä ihmeellinen muutos tapahtuukaan hänen sielussansa! Hänen pitkän elämänsä vaiheet, hänen luultu mahtinsa, hänen kamalat kirouksensa, kaikki hänen tekonsa hamasta hänen elämänsä aamusta asti — kuinka mustina, kuinka kauheina astuvatkaan ne hänen eteensä! Hän näkee, hän tuntee, että hänen elämänsä on ollut valhetta; mutta — hänen sydämensä avautuu samalla ijankaikkiselle totuudelle. —
Yötä oli kulunut paljon, ennenkuin pastori vihdoin, syvästi liikutettuna, jätti vanhukset, sanoen seuraavana päivänä palaavansa heidän luokseen rippineuvot mukanaan. Kuinka tämä lupaus ilahutti Maijaa. Niinkuin kerta ennenkin, kun hän ja Samuli vallesmannissa palvelivat, saisi hän nuoruutensa lemmityn kanssa tulla Herran sakramentista osalliseksi! Hän koetti saada tätä iloaan Samuliinkin tarttumaan, mutta synkkänä pysyi vanhan miehen mieli; sitä poltti ja kauhistutti ajatus, mitä varten hän oli Maijan luo tullut. Hän ei saanut tältä ajatukselta rauhaa. —
Pastorin ei tarvinnut kumminkaan palata vanhusten luo, niinkuin hän oli luvannut. Jo aikaisin seuraavana aamuna astui Maija hänen kamariinsa, tuoden sanoman, että Samulin maallinen vaellus oli päättynyt. Ja ääneensä itkien kertoi hän: »Juuri kun aurinko alkoi nousta, puristi hän minun kättäni, ja sanoi: 'Kiitos. Maija … kaikista!' ja siihen hän nukkui. Hän ei saanut jäädä minun mökkiini asumaan. Nyt ei minulla ole enää mitään maailmassa…» —
* * * * *
Kolme kuukautta Samulin kuoleman jälkeen sai Maijakin laskea päänsä viimeiseen lepoon. Hölöpän Matin-Miina, jonka hän mökkiinsä oli ottanut, hoiti häntä hänen sairastaessaan. Sillä välin palasi Mattikin kuritushuoneesta. Hän oli alussa hyvin vihoissaan siitä, että Miina oli Maijan luona asuntoa. Mutta — paremman kodin puutteessa jäi hän sinne itsekin, »kunnes ehtisi oikean kodin saada.» Lienee se ollut Jumalan sallimus, sillä sama »noita», joka oli ollut välikappaleena apen herätykseen, tuli myöskin välikappaleeksi vävyn kääntymiseen. Se oli hänen elämänsä työ.
Tuomiot ovat monellaiset tässä maailmassa.
Mitään hyvää eivät pitäjäläiset tahtoneet ottaa uskoaksensa Maijasta; eikä Koskelan emäntä saanut eläissään päästänsä, että heidän »onnettomuutensa» olivat Mörkö-Maijan nostamia. Turhaan koetti pastori hänelle osoittaa, että niihin oli syynä — hänen paha omatuntonsa. — »Entäs paholainen pankolla?» kysyi emäntä. Hän eli ja kuoli siinä uskossa, että hän oli semmoisen Maijan mökissä nähnyt. Ja muistona tuosta »onnettomasta aamusta» pysyivät alati hänen mielessään Maijan sanat: »Muistat minua huomenna, ja joka päivällä on huomisensa aina viimeiseen asti.»
Hänen kostonsa.
Oli ihana ilta — Heinäkuun lauantain ilta. Pyhäkellot olivat soineet. Aurinko laskeusi pilvettömällä taivaalla. Kaikkialla luonnossa vallitsi rauha, tuollainen hiljainen, juhlallinen rauha, joka niin omituisesti, viihdyttävästi vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei liikkunut haavankaan lehti; ei kuulunut pienintäkään ääntä. Hiljaisuutta, hiljaisuutta kaikkialla. Tuollainen hiljaisuus — kuinka juhlallinen onkaan se luonnon suuressa temppelissä!