Kaikkialla puhuttiin sitten Koskelaisten onnettomuudesta, Mörkö-Maijan ilkityöstä ja paholaisesta, jonka Koskelan emäntä oli nähnyt. — Mutta palatkaamme jälleen Mörkö-Maijan luo.
* * * * *
Ilta on rauhallinen; taivas pilvetön. Hiljaa nousee kalpea kuu öiselle radalleen. Ummetlampi on rasvatyyni. Vanhat hongat sen rannalla seisovat vakavina; vanhat koivut eivät liikahuta ainoatakaan lehteä.
Siinä lepää puiden varjostamana noidan mökki. Ovi on auki: syyskesän lempeä ilma pääsee vapaasti tuulehduttamaan vanhan Maijan asuntoa. Ei sieltä nyt kirouksia kuulu. Värisevä ääni veisaa virttä virsikirjasta. Silloin lähestyy kaksi henkilöä. He kulkevat hiljaa. He seisahtuvat mökin edustalle. He eroittavat virren sanoja:
»Siis omas ota huomahas.
En joukkoo julman pelkää taas.»
He astuvat sisään. Veisuu taukoo. Vuoteen vieressä istuu Mörkö-Maija.
Hölöpän Matin-Miina, Samulin tytär, on käynyt pastoria noutamassa. Maija on lähettänyt hänet pappilaan, ja nyt ovat he tulleet, noutaja pastorin kanssa.
Noita on taistelussaan oman pelkonsa kanssa päässyt voitolle.
Mökissä vallitsee hämärä, joka pimeydeksi on muuttumaisillaan. Miina kokoo risuja takkaan, ja nyt valaisee vireä tuli pienen huoneen. Siinä ei ole mitään, joka muistuttaisi asujan entisestä elinkeinosta. Maija on hävittänyt ne kaikki. Köyhyyttä, kurjuutta, jos minne katsoo. Ryysyisellä vuoteella makaa vanha mies, jonka sammumaisillaan olevat silmät ilmaisevat, että tässä on kuolema kohta tekevä tehtävänsä.
Samuli oli sairastunut, kun hän pankolla istui, Maijan sanojen viedessä hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Hän huononi huononemistaan. Maija antoi hänelle oman vuoteensa.