»Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen silmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli koko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat purkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä hänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet ruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen tiedottomaksi.
»Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Ympärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies enemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'»
* * * * *
»Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi murretun miehen — Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan kannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen lapsuutensa kodissa.
»Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen ruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta päivä päivältä vaurastuu hän.
»Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut taisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana, kirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli elänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; — kertonut mielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus oli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt tuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin saaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen käsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa omituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan valalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä ennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, — hän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli kääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän aamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat siten — samalle paperille kirjoitettuina — saaneet maata viisitoista pitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat — hedelmätä kantamaan.»
* * * * *
»Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä hän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje haudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi päivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä, kun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi: 'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' — Silloin, tuollaisina hetkinä, joina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä tuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen sieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä sai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle kirjoittanut.
»Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista vanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti hänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi hän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli häneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa joitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin kauan olivat häntä hallinneet, mutta — voittaen ne. Silloin kohtasi häntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti. Seinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna asettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena Herran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi hän rauhallisesti tästä maailmasta.
»'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa, vainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten, muistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa viettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel kiilui hänen silmässänsä.»