Iso-isän testamentti.
Olimme eräänä iltana keskustelleet kansassamme vallitsevista taloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla, kun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa pilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka maailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä orpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi — kuten myytävää kauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei pidetty mitään lukua siitä, kenelle »lyötiin» nuo pienoiset, jotka siinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen. Kysyttiin vain: »kuka helpoimmasta ottaa?» Ja siinä punnitsivat huutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen: »paljonko myytävä syö?» toiseen: »mitä hyötyä hän voi tehdä?»
Siinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi. Neljä tynnyriä viljaa — puoleksi rukiita, puoleksi ohria — oli hinta. Sokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen ryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä. Mikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs taluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori talon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: »Taitaapa nyt Leenasi iloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.» — Pikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö »lyötiin» Urvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta elämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon muori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja »silloin kauppa kannattaa.» —
»Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki ihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi seisoo siinä vieressä, näkee ja — oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!» Koko sieluni oli kuohuksissa.
Vanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään aamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?
»Raakaa!» vastasi hän viimein huudahdukseeni. »Varsinkin säälin lapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin mieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi' asetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa ole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla. Moni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.
»Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle, niin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä tapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette kansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat päästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät, kunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole katsottu muuta kuin — mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus riittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan kahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille, joka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista suntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen. Se on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä edemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko tuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa rasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä vähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin suinkin — eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä lujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan karttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään joutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan; mutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin moni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten Laarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut jälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin kauan hänen kuolemansa jälkeen.»
Jokin muisto — huomasin sen — oli vanhan haudankaivajan mielessä vironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten kanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon muistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.
»Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on mielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni kunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta juuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä kylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.»
* * * * *