»Laarilan ukko…

»Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut ja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli illalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli silloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian, mistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut. Vanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se joutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.

»Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli lämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä, perunoita ja perunankuoria — pyhäpäivän aamuatria.

»'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen.
'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'

»Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?

»Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi syömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki astua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut ja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun Kyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja oli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan; mutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi nurkkaan.

»Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi hänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja kuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta oli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin asioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine, joka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä, leipää, perunoita ja perunankuoria.

»Mitä oli hän tehnyt?

»Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään erioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä kärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt — alussa vähemmän, vuosien eteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä vain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari — nyt alkaa mitta olla täysi.

»Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän varottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa ja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin huoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan sydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt häntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei enää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa välillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut rakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena kotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti takkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti: 'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra kaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä kohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa onneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon kuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana aamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa vieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja syytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi hän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet minulle suonut!'