»Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen, sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen pahnoillansa makasi? —
»Niin — hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen onnettomuuden meille tuottanut!'
»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään.
Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.
»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla äänellä.
»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista…'
»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja meille…'
»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa virkkanut, puhui nyt:
»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun tänään päästä kirkkoon…'
»'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.
»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa kuulutettavan… Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan — kuulutusta!'