»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä…

»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän kirkonkylään oli lähtenyt.

»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'

»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari…'

»Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.

»Ukko katseli häntä ihmetellen.

»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä — oli vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei sitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa. Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku Anteron' pyörteeseensä.

»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa. Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät, niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan — äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan, johon hän oli velivainajat kironnut.'

»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että hän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa. Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni jyvänelikko salaa isältä talteen — kievarin aittaan. Iso-isä näki, mitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut kaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä — kuten jo olen maininnut. Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen, paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. —

»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja palannut kotiin?