»Ukko sai pian tietää sen.
»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa vanhuksen vuoteen luo.
»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä ja istuutui vuoteen laidalle. — Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi oli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen välähtämään hänen silmistänsä. — 'Kuulkaahan, iso-isä!… Olen tässä viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista… Te olette jo vanha, ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä saa rahanne, niin…'
»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.
»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.
»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.
»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:
»'Sentähden olen ajatellut, että … jos antaisitte rahanne … minulle…'
»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.
»'Rahaa — rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja enää… Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni. Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'