»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:
»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla rahoilla olisi ollut enemmän siunausta…'
»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty… Antero, muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä…?'
»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja.
Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'
»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin, käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja käyttänyt?'
»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!' Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä talossa tarvitaan.' — Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys. Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja…' Siis varmaan niitä iso-isällä oli.
»'Luulen, että minusta tulisi toinen mies…' mumisi nuorukainen välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.
»'Ja jos saisit Laarilan … ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän makaamaan…?'
»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon rahat veivät koko hänen mielensä.
»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.