»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa ja teidän täytyy ne minulle antaa…' huudahti hän, huolimatta vastata vanhuksen viimeiseen kysymykseen.
»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä uhkaavana odottaen ukon vastausta.
»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan sydämessä liikkui!
»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika vihdoin iso-isän sanovan.
»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.
»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut. Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'
»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan määrännyt kaikki hänelle! Ehto — vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'
»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'
»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin toteutunut?
»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'