»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle mieliksi.
»'Kiitos — pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä ovi auki!'
»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.
»Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin omituinen. Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle. Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin saunaan — niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua, mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa. — Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!
»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein! Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta Anteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia vaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa silmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli tuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat ajatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö, ettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei nyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys: miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä. Sinne, iloisten nuorten joukkoon… Kuului samassa toinen ääni likempää — tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'… Hän kääntyi auki olevaan tuvan oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua. Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.
»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä kuulunut — silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!
»Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa, tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan alaspäin: se putosi hänen kädelleen… Iso-isä oli testamentannut hänelle kaiken omaisuutensa — hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti, kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän…
»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.
»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. — 'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'
»'En huolinut sinne enää palata.'