»'Onko isäkin jo kotona?'
»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi olla yksin.
»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'
»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän kuullut isän tulevan kotiin — missä tilassa, sen ilmaisivat isän kiroukset.
»Testamentti — se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?
»Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat… Niihin nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi kievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan isäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen kirkolle… Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset vienonsuruiset lapsuuden muistot.
»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin tulevan juosten aittaan päin.
»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.
»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.
»'Vaariko kuollut…'