»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»
»Kävipä kyllä — ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan kertaa aivan yksimielisiä oltu.»
»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä, että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa. Ainakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla — ja vieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan — riidelty ja torailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan asti. Ja sitten — hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo kiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään kotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua oikein», — lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan oikeassa — »ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia, joissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan sellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja siitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät intohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin olevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien kerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien sopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.»
Näitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita takkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan kuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan kaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen eteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:
»Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos se ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän seurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne valittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut kukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin — ensimäisen ja kolmannen. En kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän lopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä se herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra itse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä vaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa seurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä vaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan pienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta vaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen… Siitä nyt on liki neljäkymmentä vuotta.
»Niin», jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä muistojansa lukenut; »niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän neljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna, kuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' — vaikka ei hän niinkään peräti vanha ollut — oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän loppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan sairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän oli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin useimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin menevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja ääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja vetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat — ihka samat. Joka oli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli jonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta sanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna. Tarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten sanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.
»Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta hän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies; totia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten lukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät saarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu virkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren viikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun synneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen — niinhän neuvoi häntä hänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut, saattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja selittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet soveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä, semmoinen tautinsa alkuaikoina.
»Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi hän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen herätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti Tarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi, silloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen; se kuului näin: 'kun ihminen on tehnyt, mitä on voinut, niin tekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto ja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä, sillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja — tekojensa mukaanhan jokainen tuomitaan.'
»Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet kääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat pastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja — silloin kuoli pastori. Armovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen kevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta halunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja seuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä 'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään — semmoiseen kuin sitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä pappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset. Jokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista kahdeksan — 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa hallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen kaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan edusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.
»Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin puuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii ajatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa hienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan sievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan tuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat näetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle toverilleen kirjoitti — nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä kymmenellä.