Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa. Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.
Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut. Adventtisunnuntaina se tapahtui — kirkossa, juuri kun saarnavirttä veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon. Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema. Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori saarnatuoliin noussut.
Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen, silmänräpäyksellinen kuolema.
Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi; siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle, ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen, pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään. Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla peittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä minulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»
Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen kuolema koski toiseen?
Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän, joka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se vanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän, jonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti sotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta… Ihmeelliset ovat Herran tiet.»
* * * * *
Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:
»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»
»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»