»Mutta nimismiestä ei tämä selitys tyydyttänyt. Hänellä oli kysymyksiä, joihin todenmukaisilta näyttäviä vastauksia ei niinkään helposti tuulesta temmattu. Maisterin selitykset ja selvitykset kävivät yhä arveluttavammiksi, ja viimein, kun hän huomasi auttamattomasti takertuvansa kiinni nimismiehen virittämiin pauloihin, muutti hän äkkiarvaamatta menetystapaa ja teki tunnustuksen — edeltäpäin arvatenkin aprikoidun sitä tapausta varten, että tunnustusta tarvittaisiin. Hänellä oli, kertoi hän, samaan kassaan, josta hän setien takuulla oli saanut viime lainansa, maksettavana eräs ennen saamansa laina — se, josta hän jo oli puhunut. Sitä varten oli hän puuhannut uutta lainaa, jota hän ei ollut onnistunut saamaan, hänellä kun ei ollut päteviä takausmiehiä. Hän oli koettanut hankkia semmoisia, ja hänellä oli ollut niitä jo luvissakin, mutta viime tingassa olivat he peruuttaneet lupauksensa. Varsinkin oli maisteri suutuksissaan yhdelle näistä sanansasyöjistä — pastori Maleenille, tämä kun oli esiintynyt 'konnamaisena roistona.' — 'Ajatelkaa, arvoisat sedät', huudahti maisteri, kun näin pitkälle oli tunnustuksessaan ehtinyt, 'ajatelkaa, että tämä Maleeni samana päivänä, jona hän vaalisaarnansa piti, sanalla ja kädenlyönnillä lupasi ruveta takausmieheksi, jos minä ottaisin toimiakseni, että hän tulisi valituksi; ajatelkaa, että minä kaikessa hiljaisuudessa koetin tehdä parastani hänen eduksensa, vaikka tiesin teidän mielipiteenne — suokaa, rakkaat sedät, se minulle anteeksi, sillä minä olin silloin vielä vakuutettu hänen kunnollisuudestaan; ajatelkaa, että kahdeksan päivää ennen saan häneltä kirjeen, jossa hän pyytämällä pyytää minua tekemään mitä ikinä voin, hänen hyväksensä ja — edellyttäen tietysti että tuon teen — uudistaa takauslupauksensa: ajatelkaa sitten, että hän vaalipäivänä toimittaa käteeni kirjeen, jossa hän vapauttaa minut kaikista toimista hänen eduksensa ja sanoo alistuvansa kokonaan Kaikkivaltiaan tahtoon, hän kun ei voikaan täyttää lupaustansa takaukseen nähden, niin mielellään kuin hän tahtoisikin — kotirauhan pysyttämisen takia muka, rouva pastorska kun on sanonut: ei mitään takausta! Ja tämän kirjeen saan minä kirkossa juuri kun vaalitoimitus on loppunut! Te kyllä ymmärrätte hänen ilkeitä juoniansa. Hän ei ole syönyt sanaansa, kirjoittaa hän; hän on peruuttanut lupauksensa ennen vaalia. Jos minä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä, niin olen muka vain tehnyt, mitä kukin ihminen on velkapää tekemään lähimäisellensä, eikä hän ole muuta tarkoittanutkaan, ei ensinkään, että minä sanankuulioilleni häntä ylistäisin enemmän kuin hän ansaitsee, j.n.e. samaan tyyliin. Ja tämän kaiken ilmoittaa hän minulle — avaa silmäni näkemään paimeneksi puetun suden, — kun en enää voi tehdä tekemättömiksi toimiani, jotka yhdessä lukkarin toimien kanssa ovat antaa hänelle voiton! Mutta niin hullusti ei toki käynyt; minulla oli vielä huostassani valtti, ja se pelin ratkaisi. Minä houkuttelin pastori V:n ottamaan Rajakyläläisten valtakirjat Pummin hyväksi. Vaalin tuloksesta sitten kirjoitin Maleenille ja ilmoitin, kuinka lähellä voittoansa hän oli ollut, samalla mainiten, että olin hänen kirjeensä johdosta viime nipukassa pelastanut hänen — kotirauhansa. Hauska olisi tietää, kiittääkö hän vielä konnamaisia juoniansa.'
»Ällistyneinä olivat sedät kuunnelleet näitä odottamattomia 'tunnustuksia', jotka tietysti eivät tarkoittaneet muuta kuin kääntää heidän vihaansa jo ennen vihattua Maleenia kohtaan. Maleenihan oli syypää siihen, ettei maisteri ollut saanut sitä uutta lainaa, jolla vanha olisi tullut maksetuksi — jossa tapauksessa rahalaitoksen tuittupäinen johtokunta tietysti ei olisi sanonut irti sitä lainaa, jota sedät olivat taanneet. Asia oli maisterin mielestä päivän selvä, ja luullen nyt saaneensa kortit sekoitetuksi, vetosi hän setiensä sääliin, 'hänen tulevaisuutensa kun Maleenin kunnottoman käytöksen takia oli kerrassaan häviöön menemäisillään.'
»Näin pitkälle ehdittyään, asettausi maisteri setiensä edessä syyttömästi kärsivän osaa näytellen odottamaan lohdutuksen, kentiesi avuntarjouksenkin sanaa, kun Jokelan herra äkkiarvaamatta ryntäsi hänen luokseen, tarttui mitään sanomatta häntä niskasta kiinni, käänsi hänen kasvonsa ovelle päin ja antoi hänelle jalallansa sutkauksen, joka sai tuon viattoman nuoren miehen lentämään suin päin ulos kamarista etehiseen.
»Kamreeri oli kuohuksissa. Maisterin tavaton itsekkäisyys, petokset ja konnantyöt olivat saaneet hänet raivoon. Hän ei kuullut Pileenin järkevää muistutusta: 'maisteri sai passin; me saamme maksaa kulungit.' Mutta kun kapteeni ehdotti, että maisteri mitä pikemmin olisi toimitettava pois koko seurakunnasta, niin yhtyi kamreeri kiihkoisesti siihen.
»Ja vielä samana iltana kirjoitti hän asiasta hyvänsävyiselle arkkipiispalle yksityisen kirjeen. Se oli kumminkin laadittu siihen tapaan, että Pileen, kun jälestäpäin sai lukea konseptin, arveli kirjeen tuottavan kirjoittajallensa kanteen. Kiukussansa ei kamreeri, näet, ollut malttanut olla antamatta ankaria letkauksia piispalle ja tuomiokapitulille sen johdosta, että nämä suvaitsivat papinvirassa pitää semmoisia miehiä kuin maisteria ja Maleenia. Mitään kannetta ei kuitenkaan kuulunut, mutta ei myöskään mitään vastausta kirjeeseen, ja sitä piti kamreeri suurimpana loukkauksena. Ankarin kanne olisi ollut parempi kuin tällainen ylönkatse, joka — niin luuli hän — vielä lisäksi oli omiansa alentamaan hänen yhteiskunnallista arvoaan, kaikkien tietoon kun oli tullut, että ja mitä hän arkkipiispalle oli kirjoittanut. Mutta tälle kannalle asia ei saanut jäädä — vielä vähemmin nyt kuin ennen.
»Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin toimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän piti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin siirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei kohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi laatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka nimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään 'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa persoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin asiaa — mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli itsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja että hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen lievennetyksi.
»Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän kestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen vinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta parhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa. On siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee silloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa ja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista puhetta — niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka häntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle mielentilalleen.
»Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa. Kamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen peitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita, jotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan lopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos isäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta. Matkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan korkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee kamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen: 'Jumalan kiitos!'
»Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme uskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.' Vastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet katosivat tupaan.
»Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen ajatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan minuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä huoneesta.