"Käske hänen tulla puheelleni!"
Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen, joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja unisena astui Jolsan Matti huoneesen.
"Sinä olet minua kauan odottanut" — sanoi Konrad. "Oletko vielä sama mies kuin ennen?"
"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli rumasti.
"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat hellätunteisia vapisemaan?"
"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei ole millä elää".
"Ole siitä huoleti…" Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"
"Salamurha!… Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"
"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän maan".
"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee semmoisiin… Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua — "mitäs antaisitte?"