Kun yhdistettiin nämä Leenan syytökset ja vanhan Eevan todistukset niihin epä-luuloihin, jotka pienosen kadottua olivat sanoneet kapteenin syyn-takeiseksi, niin rakentui näistä kaikista pian itsestänsä käsky, jonka nojassa kapteeni oli kiini otettava. Sydämellä, joka kapteenin rikoksia kauhtui, mutta joka iloitsi siitä että salaiset pahuudet vihdoin olivat tulleet ilmi, palasi provasti viskaalin seurassa kotiin ilmoittamaan, että Varpusen Heikki oli — niinkuin Eeva oli sanonut — Rytilän hovin oikea omistaja, patroni Kaarle Kornman.
Monta monituista kertaa ennen oli kapteeni kulkeissaan K——n kaupungin ja Rytilän välin miettinyt asioitansa. Nytkin mietti hän niitä. Hänen oli mahdotoin ymmärtää, kuinka eilispäivän tapaukset niin pian olivat tulleet tunnetuksi ja vieläpä, miten häntä oli voitu syyttää onnettomuudesta, joka oli kohdannut tulliherroja. Hän ei ensinkään osannut aavistaa, että tässä nyt oli kysymys muusta asiasta. Kun hän nyt yksinään ruununmiesten edellä ajaen mietti tekojansa, rupesipa häntä vähän arveluttamaan. Ja hän rupesi aina yhä enemmän miettimään, eikö kumminkin olisi ollut parasta, ettei hän olisikaan seurannut herroja. Mutta silloinpa hän olisi heittäytynyt epäluulon alaiseksi! Hän kiiruhti kulkuansa saadaksensa pikemmin tietää, mistä hän oikeastaan oli syytetty.
Kun matka-seura oli ehtinyt Waasan edustalle oli jo päivä pian puolessa.
Yötä läpi oli kulettu. Kapteeni seisahutti hevoisensa ja kysyi, mihinkä nyt olisi kaupungissa ajettava. Hän vähän hämmästyi, kun viskaali esitti, että hän siirtyisi yksin-istuttavista kääseistään hänen viereensä. Viha oli taaskin saada voiton kapteenissa, mutta hän hillitsi sitä; hän oli päättänyt tehdä, mitä ruununmiehet hänelle käskivät, siten osoittaaksensa, ettei hän pelännyt mitään, että hän oli viatoin. Mutta kun viskaali ajoi suoraan Korsholmaan, kun suuri portti avattiin ja kohta jälleen suljettiin heidän takanansa, tunsi kapteeni kylmän hi'en nousevan hänen otsalleen. Hän pelästyi. Hänellä olikin syytä siihen, sillä vielä samana päivänä sai hän tietää, että seinukset, minkä sisässä hän istui, myöskin sisälsivät Jolsan Leenan. Ja kun kapteeni tämän sai tietää, ymmärsi hän myöskin, mistä hän oli syytetty ja samassa ymmärsi hän mitä häntä uhkasi. Mitä hän siinä yksinäisyydessänsä vankihuoneessansa ajatteli, miten hän kirosi tuhmuuttansa, kirosi, että oli antanut vangita itsensä, niinkuin järjetön luontokappale ansaan, ken osannee arvata.
XIII.
Lopussa kiitos seisoo.
Vuosi oli kulunut niistä tapauksista, joista vasta kerroimme. Tämän vuoden kuluessa on paljon muutoksia tapahtunut tuttavissamme. Samaten kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen, purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, — niin ihan samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli riemuinnut, noussut korkeimmilleen. Tuli, oikeuden puhdistava tuli oli paljastanut syylliset ja kun pahuus ja ilkeys oli palkkansa saanut, astui pimeyden peitosta esille se, minkä rikos oli koettanut pimeyden peittoon ijäksi sulkea.
Rytilän kartano näyttää nyt ystävällisemmälle kuin koskaan ennen. Se on kumminkin aina samallainen kuin se on ollut; ei ole siinä, itsessä kartanossa mitään muutosta tapahtunut, mutta kumminkin! Niinhän se on, että asunnon ulkomuotokin ottaa, niin sanoaksemme, muotoa siitä, mikä sen sisässä asuu. Ja nyt ei enää kapteeni Kornman, eikä hänen perheensä Rytilässä asunut. Rytilässä hallitsi nyt uusi, nuori isäntä, Konrad Kornmanin veljen poika, Varpusten ottopoika Heikki Varpunen, joka nyt on tunnettu oikealla nimellään Kaarle Kornman.
Pilvet ovat poistuneet — kaikki! Nuorukainen poika on palannut isäinsä kotiin; hän on perinyt, mitä hänen vanhempansa hänelle jättivät. Hänen sydämensä tykyttää omituisista tunteista. Vihaa oli hänen perintöönsä koetettu istuttaa, mutta mitä setänsä vääryydet ja julmuudet tähän hänen perintöönsä istuttivat, sitä hän ei ole perinyt. Rauha vallitsee hänen rinnassansa. Hänen vanhempainsa mieli-ala on palannut Rytilään hänen kanssansa.
Vuosi oli kulunut ennenkuin kaikki kapteenin julmuudet tulivat selville ja hän itse ehti saada tuomionsa. Se tuomio ei kumminkaan häntä itseänsä kohdannut. Kun hän huomasi, että meri oli antanut saaliinsa takaisin, että hulluihin järki palasi todistamaan häntä vastaan, että merimiehet, joihin hän oli luottanut, paljastivat hänen oikean luonteensa; kun hän huomasi, että lain miekka uhkasi hänen syyllistä henkeänsä — —, niin huomasi hän myös, että hän oli osansa loppuun saakka näyttänyt, että murhenäytelmän viimeisen näytöksen viime kohtaus oli käsissä. Muutamana päivänä, ennenkuin ylhäisin oikeus lausui hänen tuomionsa, surmasi hän itsensä raudoillansa. Vähää ennen oli Amanda, hänen tyttärensä, ja Wappo, hänen vaimonsa, käyneet häntä katsomassa. Mitä heidän välillänsä silloin oli tapahtunut, sitä ei saatu tietää, se vaan huomattiin pian, että isän synnit kohtasivat lasta, sillä Amanda vaipui hiljaiseen syvämielisyyteen, josta ei mikään voinut häntä vetää. — —