Provasti kohteli häntä niinkuin isä lastansa kohtelee. Provasti näki, että Heikissä uinahteli kyky ja äly, jotka, jos ne heräisivät, hänestä tekisivät oivan miehen; ja hän rupesi näitä Heikissä salautuvia omaisuuksia kehittämään. Hän huomasi Heikillä halua tietoihin ja hän käytti aina tilaisuutta virittääkseen tätä halua. Auttajana hänellä tässä oli Liina, joka raittiilla iloisuudella elähytti Heikkiä. Heikillä ei ollut mitään vartonaista tointa pappilassa. Hän oli, miten lieneekin, joutunut niin sanoaksemme koti-rengiksi, joka aina oli valmiina tekemään jos mitä häntä käskettiin, menemään, jos mihin häntä lähetettiin. Loma-aikoinaan sai hän lukea, ja Liinasta sai hän koulumestarinsa. Ja olipa se omituista nähdä täysikasvuisen talonpoikais-nuorukaisen istuvan ja kuuntelevan, mitä vielä kasvava tyttö opetti, kuuntelevan niin hartaasti, kuin olisi hän maailman oppineimpaa miestä kuunnellut.
Näin oli muuan vuosi kulunut Heikin tulosta pappilaan, kun herrasväen suureksi ihmeeksi eräänä iltapäivänä pappilaan tuli vieraita. Tuo nyt ei itsessänsä niin aivan kumma ollut, sillä provasti oli rakastettu mies, ja samoin häntä kuin hänen sisarensa tyttäriä kävivät tuttavat milloin lähiseuduilta, milloin taampaa katsomassa. Kumma oli tällä kertaa siinä, että vieras oli pappilan lähin herras-naapuri, joka ei ennen ollut pappilassa käynyt. "Mitä Jumalan nimeen tahtoo hän täältä!" huusikin rouva Renner, kun Liina hänelle ilmoitti, että rouva Kornman ja hänen tyttärensä olivat tulleet. Provastiakin kummastutti tämä käynti, mutta hän ei kummastustansa näyttänyt. Hän meni kohteliaasti tulleita vastaan-ottamaan.
Rouva Wappo Kornman oli noita naisia, joiden kasvoista jo osataan, ainakin alussa arvelulta, lukea mitä he oikeastaan ovat. Koko hänen muotonsa osoitti kovuutta. Jos näemme naisella ohuen ja terävän nenän, pienet tuikkaavat silmät, pienen suun, joka saa muotonsa vaaleilta ohuilta huulilta, niin vaikuttavatpa nämä samaa kuin sanat: "pysy alallasi!" Ja jos nainen siihen lisäksi on pitkä ja laiha — niin onpa meistä kuin näkisimme hänessä sen, jota vastaan ei ole sanomista. Semmoisia tunteita, mitkä eivät ensinkään olleet iloisia, herätti rouva Kornman kaikissa, ja ne, jotka hänen tunsivat, taisivat vakuuttaa, etteivät nämä tunteet pettäneet. Rytilässä piti hän talon ohjat kovilla kourilla, ei vaan nyt, kun patroni oli poissa, vaan myöskin kun patroni oli kotosella. Ja kun ei patroni uskaltanut ruveta kovaa panemaan kovaa vastaan, mitenkä sitten muut? Kaikissa oli Wappo-rouvan tahto laki, jota oli parasta vastustamatta noudattaa, ja sitä noudatettiinkin, jotta Wappo-rouva todella taisi sanoa, että hänen tahtonsa Rytilässä hallitsi. Sitä kyllä ihmeteltiin, miten patroni Konrad oli hänet nainut, sillä eipä tietty, emmekä mekään vielä ole saaneet kuulla niitä syitä, jotka hänen saivat tähän. Syitä löytyi, ja sen jo voimme ennakolta sanoa, ettei rakkaudesta ollut näitä haettavina. Wappo oli näet niitä, joiden sydämissä ei rakkaus tunnu, niitä, jotka eivät koskaan voi toisessa herättää rakkautta.
Tällainen on vieras, joka nyt pappilaan tuli. Mutta oli siinä toinenkin hänen vieressään, johon silmämme suuremmalla mieli-hyvällä kiintyy. Rouva Wappo ei tule yksinään, hänellä on muassaan nuori tyttärensä Amanda. Ei omena kauas puusta putoa — sanotaan; mutta he, jotka äidin ja tyttären vieretysten näkivät, saivatpa ihmetellä luonnon leikkiä heidän eriäväisyydessään. Tosin oli Amanda vähän äitinsä näköön, mutta kuitenkin kuinka eriävä! Maalari kun maalaa ihmismuodon, jonka rumaksi, jopa julmaksikin sanomme, voi parilla penselipyyhkäyksellä tälle rumalle muodolle antaa varsin toisenlaisen näön; pieni viiva suupielukseen ja kovuus muodosta katoo; muutama viiva äreihin silmiin ja kuva hymyilee meille lempeyttä ja suloa. Amanda oli äitinsä näköinen, mutta nämä viivat, jotka äreyden muuttavat suloksi ja kovuuden lemmeksi — ne vaikuttivat niissä, mitkä tyttären näkivät hänen äitinsä vieressä, ihastusta. Jos ulkonäöstä voi ihmissydämen sisän tuomita, niin mikä eroitus äidin ja tyttären välillä!
Amanda oli Liinan ikäinen, kentiesi vähän nuorempi. Mutta hän näytti paljoa vanhemmalle. Liina oli iloinnut Jumalan vapaassa luonnossa, kasvanut kukkien kanssa. Amandan ympärillä oli äidin äreys varjostanut kaikki. Pakko ja kova täytymys, joka ei vapaudesta tiennyt mitään, oli saanut Amandan sulkeumaan, aina sitä myöden, miten hän suuremmaksi kasvoi, omaan itseensä. Ja samaten kuin kukka, joka ahtaasen kamariin valosasta pihasta muutetaan, kuihtuu, tietämättä kumminkin, että sydämessä on tauti, samate kuihtui Rytilän suuressa hovissa Amanda. Tämä sairaus, jota hän ei itse osannut selvittää, antoi hänen muodollensa kärsivän näön, joka vaikutti katsojassa mieltymystä. Hänen silmissänsä asui jotakin haaveksivaa, joka taasen vaikutti, että niihin ihastuksella katsoi; sillä haaveellisuus, juuri sen tähden, että sillä ylimaailmoissa on kotonsa, viehättää.
Liina kun Amandan näki, tunsi kohta syvintä myötätuntoisuutta; mutta kävipä kylmä viima pitkin hänen ruumistaan, kun hän kuuli rouvan äänen, joka provastin tervetulo-sanoihin lausui:
"Herrasväki ehkä kummastelee, että naapurinne näette luonanne. Mutta asia on se, että Amanda tarvitsisi opettajaa. Senpä tähden päätin kysyä teiltä, herra provasti, että tyttäreni, joka kohta on rippikoulun ijässä, saisi silloin tällöin käydä teidän luonanne?"
Se siis Wappo rouvan asia! Provasti oli väliin nähnyt Amandan, mutta tämä oli aina katsonut maahan silloin; provastin mieli-alaa kapteenia kohtaan me tiedämme; siis ei ollut hän ennen ajatellutkaan, ettei nuoren tytön asema Rytilässä saattanut olla huvittava. Nyt loi provasti silmänsä Amandaan, ja nyt näki hän, — ensi silmäily sanoi hänelle sen — että omena ei ollut aivan puun viereen pudonnut. Amandan silmistä luki hän rukouksen: "älkää kieltäkö!"
Tämä pyyntö tuli niin äkki-arvaamatta. Provasti ei osannut siihen niin paikalla mitään vastata. Rouva Kornman ei sitä vaatinutkaan. Rouva Renner koetti vieraallensa osoittaa kaikkea kunnioitusta; mutta olipa aina hänen mielestänsä kuin kylmä virta olisi lainehtinut hänen ja heidän välillään. Liina vei Amandan katsomaan huonettansa ja — ystävyys naapuri-mamsellien välillä oli syntynyt. Amandan mielestä oli Liina niin onnellinen, niin oikeen kadehdittavan onnellinen. Franzénin runot makasivat Liinan pöydällä; Amanda silmäili niihin, ja tunsipa hän tuossa nyt samallaisen tunteen, minkä kukka luultavasti tuntee, kuin häntä, jota kauan on kuivuutta kitunut, raittiilla vedellä kastetaan.
Kaks tuntia viipyi Rytilän herrasväki pappilassa. Heidän käyntinsä oli vaikuttanut eri tavalla kaikkiin. Rouva Kornman ei ensinkään ollut siellä menestynyt. Hänen kovuutensa oli täytynyt vähin sulata lempeässä perheessä. Hän ei oikeen tuntenut itseään siinä. Kaikki, mitä hän siellä näki, soti aivan jäykkään vastaan niitä tapoja, mitkä olivat hänelle omassa kodissaan ohjeeksi määrätyt. "Ihmeellistä on, että rouva Renner semmoisella kasvatuksella on saattanut saada tyttäriänsä niin sujuviksi", mumisi hän, kun oli lähtenyt. Rouva Renner taasen rukoili itsessään Jumalaa, että tämä naapurien käynti olisi viimeinen, niin totta kuin se oli ensimäinen. Hän siis ei ensinkään mielihyvillään kuullut veljensä vastauksen rouva Kornmanin pyyntöön: "Amanda on terve-tullut aina, milloin vaan tahtoo tulla". Mutta mitä tämä provastin vastaus ei vaikuttanut rouva Rennerissä, sen vaikutti se Liinassa ja etenni Amandassa. Amanda kuiskasi vasta saadulle ystävälleen, ettei hänellä koskaan ennen ollut niin iloista hetkeä kuin tänään, ettei hän ollut milloinkaan niin mieluista uutista kuullut.