"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi," huokasi sairas… "Mutta täällä on niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani."
Polvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan kätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka tarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan…
Tämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei kuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa jäähyväiset sanoi.
"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? Kultaisessa hovissa on sisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä. Suojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli…"
"Ja sinä Marttain kuulitko?"
Ne sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti vuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen sanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean sinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät enää tässä maailmassa mitään virkanneet.
Tahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo Martan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti, hän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa ja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut mikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut alhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut, suojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan kuoleman uhrina.
Silloin jäi leski — suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen kuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.
Mutta nyt on äitikin kuollut. Kuka heitä nyt rakastaa? —
Sitä eivät he tiedä. He surevat siinä… Ennustuksen sanoja he eivät enää muistaneet.