Kauan makasivat sisarukset polvillaan tässä vaalean äitinsä vieressä. Kuumat kyyneleet valuivat kuolleen kasvoille, kun Martta rakastettua äitiään viime kerran suuteli. Tahvana sitten umpeen painoi ne silmät, joiden ystävällinen valo niin useasti oli häntä elämän oikealle tielle ohjannut. Kun sisarukset vihdoin nousivat, oli mustalaisämmä kadonnut; jälkeä ei näkynyt vähäistäkään hänen siellä olostaan. Oliko Tahvana ja Martta uneksinut? — —
II.
Houkuttelia.
Kahdeksan päivää oli kulunut. Martta oli nyt emäntänä, Tahvana kuten ennenkin teki työtä hovissa. Mutta illoin aina, kun päivän askareet olivat lopetetut, istuivat he kahden takassa palavan valkean ääressä, kertoen äidistään, jonka neuvoja ja opetuksia he siinä muistuttelivat. He olivat surullisia, mutta heidän surunsa katkeruus ei niin tuntunut, kun siinä käsi kädessä istuivat ja toinen toisen silmään katseli. Tahvana nyt oli vapaampi kun ennen. Hovissa ei työnteko ollut enää niin raskasta; herra itse oli huojentanut työnmäärän.
Eräänä iltana kun näin istuivat ja Martta oli luonut kyyneliset silmänsä äidin tyhjään vuoteesen, aukeni ovi äkkiä ja sisään astui itse hovin herra. Sisarukset silmäsivät häntä kummastellen vielä enemmän kun ämmää muutamia päiviä ennen. Mutta herra ei antanut heidän kauan kummastella. Hän astui Martan luo hiljaan, silmäsi häntä ystävällisesti ja kun Martta ujostuneena loi alas silmiään, taputti hän häntä hiljaan olalle.
"Minä tuon sinulle sanoman, joka sinua luultavasti miellyttää," alkoi hän. "Täällä on sinulla ikävä olla. Raipio irvii sinulle minne silmäät. Tule hoviin minun luokseni. Minun vanha äitini tarvitsee hoitoa, sinä tiedät, että hän on sinuun mieltynyt. No, mitä vastaat?"
Hirmustuen kuuli Tahvana herransa esityksen. Hän ymmärsi, mistä tämä esitys oli alkunsa saanut, hän näki leimun hovin herran silmässä, joka hänelle sanoja paremmin kertoi sisarensa vaaran. Ennenkun Martta mitään ennätti vastata, lausui hän: "Martta tarvitaan, korkea herra, välttämättömästi täällä; te kyllä kylästä tytön löydätte, joka kiitollisuudella vastaanottaa palvelus-ammatin, minkä Martalle hyväntahtoisesti aioitte."
Hovin herra ei vastannut mitään. Hän nousi ratsunsa selkään ja palasi hiljakseen hoviinsa.
Sisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys loisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan, joka kumminkaan ei mitään aavistanut.
Muutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin.