Tahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana työnsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo. Hänen täytyi totella; hän meni, mutta aavistuksensa olivat taasen heränneet.
Martta istui odottaen veljeänsä, jonka askeleita jo luuli kuulevansa.
Hän kääntyikse. Veljeään hän ei nähnyt, edessänsä seisoi hovin herra.
Pitkään katseli häntä Martta, mutta hoviherra astui häntä likemmäksi.
"Miten voit sinä, kaunis lapsi?" kysyi hän hellästi. "Eikö aikasi täällä tule tukalaksi? Tule, anna minulle kätesi," ja hymyillen oijensi hän kätensä Marttaa kohtaan.
Pelvolla laski Martta kätensä hänen käteensä. Mutta kun hovin herra siitä ei luopunut, vaan puristaen sitä vakavasti katseli Martan silmiin, kysyi tyttö kummaksuen: "Kuinka tulette näin myöhään, onko teillä mitään sanomista Tahvanalle?"
"Sanomista" — kertoi herra — ja astui tyttöä vielä likemmäksi — "sanomista! On. Minä tahdon ottaa sinun mukaani hoviin. Minun vanha äitini sitä tahtoo. Siellä elät sinä ihanat päivät." Ja herra puristi vielä kovemmasti neidon kättä.
Martta veti pois kätensä. Hänen poskensa menivät punaiseksi; hänen äänensä, joka vasta oli niin suloinen muuttui kiivaaksi.
"Herra! johan olette kuulleet, etten minä hoviin lähde. Veljeni sen jo teille sanoi," ja kauneutensa kunniassa silmäsi hän herraa. "Teidän orjia emme ole," sanoi hän, kun ei herra mitään vastannut. "Me olemme vapaita."
"Kuinka kaunis vihassasi olet sinä enkeli!" vastasi hovin herra. "Sitä enemmän minä sinua rakastan. Aika neuvon näyttää. Kentiesi tulet sinä joskus itsestäsi hoviin, vaikka nyt olet niin rohkea" — ja nauraen nousi herra ratsunsa selkään ja katosi.
Martta katsoi kauan hänen jälkeensä ja ylönkatse leimahti hänen silmistään. Enemmän kun koskaan ennen hän nyt äitiänsä kaipasi. Kun äitinsä eli, ei uskaltanut kukaan Martalle pahaa sanaa sanoa. Martta tunsi nyt ensikerran tuntuvasti, että hän oli äidittä.