Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun, tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan, että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää, näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni — ja siitä on ajassa enemmän kuin 60 vuotta takaperin — rakastetulle seurakunnallensa saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut. Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.
Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan likisyydessä — aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman lapsuuteni seutuja näen… Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen onnettomuuteen, sanat: »miksi pitää muutamain ihmisten kitua köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja ylellisyydessä?»
Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva. Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.
Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun — niin erinomaisen, jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa linnoissa, ja latinan kieli-oppi — se makasi pöydällä, mutta sen viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani maan-alaisten linnoihin.
Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.
Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.
Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli 15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.
Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut, ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä kertoi hän: »Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen köyhä?»
»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.
Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. —