Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.
Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin, virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä; hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. — —
* * * * *
Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.
Niin oli viisi vuotta kulunut.
Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni, joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi edessäni.
Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»
Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään Suomen.
»Suomen!» huudahdin minä.
»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset; koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että suomalainen talonpoika seisoi edessäni.