Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle, että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.
»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän. »Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia — korkeintain 3 tahi 4 — ja minä palaan rikkaana armaan äitini ja armaan morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.
Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen, aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan, joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko todella, että onni asuu rikkaudessa?»
Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä…»
Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa — aina kodistansa asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.
Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan. Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi: »Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta vaan! Pian se aika kuluu.» —
Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin kauan oli luonani viipynyt.
»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän palaa — — —?»
* * * * *
Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia, vuosia.