Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara, Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän, pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli määrännyt kotiintulo-ajaksensa.
Vuodet kuluivat … kolme, neljä, viisi — mutta odotettua ei kuulunut. Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin toivo, morsiamen rakastettu.
Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut. Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle, suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne — ei enää kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.
Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. —
Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa kohta oli antava — sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli — niinkuin hänen ikäisensä niin usein — menneissä ajoissa: nykyisyydestä hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen, matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta, niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!
Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista. Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä ainakin.
Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa. Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani. Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen: Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten joukosta kadonnut.
Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret, komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti palveliansa avulla vaunuistansa astui.
Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa — koko hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä, joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi hän:
»Te ette tunne minua?»