»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.
Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä, mutta ei tuskiltansa sitä voi.
Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.
»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä … myöhästyin.»
»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.
Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään, »nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin. Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa linnoissa. Ja nyt … kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita rakastin, tapaan minä — toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. — Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.
Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.
»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en huomannut… Enemmän … enemmän … ja kun vihdoin kyllikseni sain, oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa … toinen haudassa, toinen mielipuoli!»
Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti, kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla: »Voisiko kuollut eloon herätä!»
Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.