»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa haudassansa… Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen hautansa täytettiin… Äiti ei poikaansa tuntenut… Turhaa, tyhjyyttä kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»
Hän peitti käsillään kasvonsa.
»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.
Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni … viisi … kolme … yhden ainoankaan vuoden!… Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» —
Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä, kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin palkitsi se kumartajaansa!
Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette minut nähnyt!»
Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta. Minne hän lähti, mitä hän aikoi — — ei mitään hän ilmaissut.
Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. —
Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän palaa — — —!»
Hän oli palannut — kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.