Ystäväni Jaakkola.
Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä, — miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa — etevin: sillä hän oli ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta, jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat: »mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» — »niinpä niinkin, herra kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» — »Siinä sain minä:» kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»
Kun Jaakkola — Matti oli hänen ristimänimensä — kolmenkymmenen vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen — niinkuin niin moni muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi antaa — laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut oikein — jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä — aamusta iltaan — mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa, Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.» Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen», sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.
Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi Jaakkolaksi.
»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta. Matti ei myöskään ollut salarikas — me tiedämme sen jo; mutta hän oli velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt, milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä — sepä vielä tavattomampaa tähän aikaan — luki hän muitakin kirjoja kuin hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen, väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?» ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan, jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei tiedostaan koskaan kerskannut.
Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa käynyt» — niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin »hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä, jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin — siinä nyt ei juuri mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi, osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä, jotta olivat seurattavikseen ottaneet; — ei siis ihmettä, että lasten rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.
Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä kohtausta Matin elämästä.
Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua tervehtimään.
»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi, että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski, kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:
»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko ruveta takaukseen minulle?»