Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen aikaansaattamaksi luuli.
Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.
Kaksi valaa.
Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L——n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi häntä oli tavallisesti sanottu.
Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen häviän.»
Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vaan oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.
Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.
No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.
Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.
Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —