»Tapulilainen on kostanut — — on kostanut», mumisi vanhempi viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.
»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» — Olin, näet, nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.
* * * * *
Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin hän oven avasi. — Mitä varten? — Tietysti, jottei kammarissa makaava ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa — jos siinä mitään järkeä oli!
* * * * *
Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari sitä taskustansa tavoitteli! — Mutta vieras ei ollutkaan oikea ihminen, ja seteli — niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»
Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori mitä tahansa» — sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! — Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» — Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!
Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. — Hän siis oli tuo »vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.
Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi silmäilyllä miehen.
Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»