Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen vieressä.
»Vilppu!» huudahdin minä.
Ei vastausta, ei liikahdusta.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, mutta käsivarsi ei ollut kylmä.
Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta asemastaan, saatava lämpimään suojaan.
»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille muuttanut.
»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»
Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, jotka jäivät kynnykselle seisomaan.
Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.
Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista muuanne kuin — hautaan.