Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani — sen verran kuin hämärässä voin esineitä erottaa — että sen ovi oli auki. Sakari ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja palannut — —? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei ollut, ja kumminkin… Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka kulmassa oli — ja on vielä nytkin — kamari, kammio, mikä mitäkin tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. — Päresoihtuni kirkkaassa valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin päresoihdun. — —

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.