Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli »pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan pantu.
Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään toteen näyttää.
Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä hypähdin kiireesti reestä.
»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.
»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän vielä.»
»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.
»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle tapahtunut?»
Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.
»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.
»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»