Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky ei myöskään väkeä rauhoittanut.
»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»
Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.
Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä. Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa yli.
»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa, missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.
»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? — Ei sitä kukaan tiennyt.
»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»
Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.
»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.
»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois kaikki pahat.»