»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön
Sakaria.
Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle. »Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on tapulin ovi auki.»
Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan vaikutusta.
»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.
»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat seuranneet.
Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei
Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.
Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta tähtilennon he näkivät.
»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät ole oikealla kannalla.»
Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä — ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä liikkuvan.
Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät ketään nähneet.