Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.
»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.
»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»
Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen… Miten olikaan, kun suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset, säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»
»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa», lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.
»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei suuret sanat suuta halkaise.»
Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma kompia käsitä.»
Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat nähtävinä.
Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.
Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa jätti.