Ja Jumala sen kyllä tiesi.
Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.
Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.
»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.
»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»
Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.
Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.
Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.