Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.
Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. »Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»
»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —
Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.
Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.
»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.
»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.
Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen, seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.
Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne.»
Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.