»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.
Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»
Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: »Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät … saadakseni itsekseni vielä kerta tuota asiaani miettiä.»
Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa.»
Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:
»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»
»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet.»
»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?» Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.
»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»