Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko … saanko…» änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»
Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.
»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»
Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu.»
Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!»
»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!» Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.
Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.
Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.
En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.
Vihdoin viimeinkin!