»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä salaisuuden.
Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää…
Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän.» — »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut. »Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää.»
»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»
»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta … oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»
»Oi Lassi…» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän, mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»
»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin … oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet kenellekään ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous … katumus … minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»
Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? —
Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»
Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.