Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin.»
Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.
Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…
* * * * *
Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.
»Meidän pikku Jaakkomme.»
»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, — anna minulle anteeksi, — minä en saata sitä uskoa!»
»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse nähdä!» —
Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, — nimittäin jos paljaassa varallisuudessa on mitään onnea — sillä siihen aikaan oli harvassa miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.
Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän on onnettomuuteensa itse syypää, sillä — kuka käski hänen ottaa Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua »keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun huulillani. —