Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin sitä. — Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; — — mikä teki muutoksen? —
En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen sanovan.
»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» — kysyin minä tiellä.
»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» — vastasi hän iloisesti.
Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. — »Kuulkaa!» — sanoi hän. — »Ette tiedä, kuka veisaa!» — Ja iloisesti silmäsi Tiina minua. — »Enkö nyt ole onnellinen? Se on mieheni, joka veisaa.» —
Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti ylös ja … tosiaan, — toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, — toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.
Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.
»Mikä siinä on?» — kysyin lähestyen kääryä.
»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos
Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»
»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» — kysyin kummastellen. »Sitä et ole minulle sanonut.»