»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» —
Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja »meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei saa mies usein.» —
Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. — »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää rupea.» — Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, minäkin!
Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä häneltä.
»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku Jaakkomme.»
Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.
»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria — mitä viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa — mitä sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.
Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja laski hänet minun syliini. — »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle … hänen isästään ja äidistään.»
Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on väkevä, voimakas.
»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.