* * * * *
Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.
Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit … oli, … kun niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.
Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa metsänrinteessä … sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. — »Kuka tuossa torpassa asuu?» — kysyin kyytipojalta.
»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» — vastasi poika. »Ja kuka olet sinä, kuka äitisi?» — »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»
»Tiina!… Mikä talo oli teillä ennen?»
»Selkämaa!» — vastasi poika.
»Mitä!» — huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»
»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi pitkään minua.
»Mitä!» — kerroin vieläkin — »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku
Jaakkomme!»