»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen hänen nuorempi veljensä.» —
Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut … en kysynyt pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie hevonen pappilaan ja sano nimeni» — minä mainitsin hänelle sen — »ja kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat — minun. Minä olin äitisi ystävä ennen.»
Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. — »Tekö se olette, herra, josta äitini aina puhuu?» — sanoi hän. Sitten hypähti hän rattaille ja ajoi pappilaan.
»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni torppaa.
Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko se on?»
»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»
»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» — huusi hän ja nousi kiireesti ylös.
»Vielä kerran!» — Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.
»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.
»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.