»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta … onneni oli lyhyt, oli kavala.»
»Tiina, Tiina parka!» — oli ainoa, jota osasin sanoa.
»Pikku Jaakko on kuollut» — jatkoi hän suruisesti. — »Hän oli enkeli taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui hänen hautaansa.»
»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»
»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli maan poveen laskettu … silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta kadonnut… Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»
Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni — kummityttärenne — oli lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» —
Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa päivinä.
»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen kättänsä.
»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni… Missä, oi missä on hän!»
Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. — »Ei», — sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»