»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» — oli vastaukseni.
»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku
Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin…»
»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» — sanoin minä vakavasti.
Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa näkyivät kääntyvän toisaalle.
»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»
Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.
En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni jo seuraavana syksynä.
Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» vieressä kirkkomaassa.
Viina!
Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta — tulinen. Pikku Aatto!…